Jumitusta

Tuntui aika hurjalta eilen katsella työmatkan varrella joka risteyksessä päivystäviä poliiseja, jotka seisoivat liikennettä tarkkaillen konekiväärit tanassa. Tänään sitten luin lehdestä, että kuningas oli käynyt Kuwaitissa, joten syy moiseen operaatioon selvisi. Varautuivat teiden sulkemiseen, jotta kuningas pääsee kulkemaan.

Ehdinkin tässä yksi päivä ajatella, että en ole pitkään aikaan osunut paikalle, kun tiet ja risteykset suljetaan mustien virka-autoletkojen vuoksi. Ovat tainneet silmäätekevät olla kesälomalla poissa Bahrainista, kun eivät ole paljon liikuskelleet. Onneksi, sillä pienen maan liikenteen saa äkkiä sekaisin, kun ”pari” solmukohtaristeystä suljetaan. Aina syynä ei ole edes maan päämiesten liikuskelu: Ystävä kirosi kerran, että Bahrainin eräs pääväylistä oli suljettu 15 minuutiksi, jotta kaksi nuortamiestä sai guthrat vinossa hurjastella rauhassa urheiluautoillaan tyhjiä teitä pitkin. Ystäväni oli tietysti keskellä siitä aiheutunutta kaaosta. 15 minuuttia kuulostaa lyhyeltä ajalta, mutta kun kyseessä on Bahrainin vilkkain väylä, sulkemisesta aiheutunut liikennekaaos on hetkessä ulottunut läpi koko Manaman. Ja sen purkamiseen menee vähän pidempi aika kuin vartti…

Tänään taas totesin, että murun kanssa on ihan turha lähteä autolla ajelemaan, ainakaan ruuhka-aikoina ja varsinkin Seefiin. Muru hiiltyy liikennekaaoksesta ihan älyttömästi, sitä on äärimmäisen rasittava katsella ja kuunnella. Okei, liikenne on ihan järkkyä: Seef on suhteellisen uusi, merestä ”nostettu” nyppylä Bahrainin pohjoisrannalla, täynnä korkeita toimistorakennuksia ilman parkkipaikkoja. Tuloksena on, että kadunvarsien molemmat reunat ja joka ikinen pienikin kolo on täynnä sikin sokin parkkeerattuja autoja. Kaksisuuntaisesta kadusta tulee äkkiä ei-minkään-suuntainen, kun mistään ei yksinkertaisesti mahdu ajamaan.

Kapeutuneilla kaduilla on rasittava pujotella. Tänään murulle viimeinen pisara oli inkkarikuski, joka ahtaassa kujassa väkisin ajoi vastaan, vaikka varmasti näki, että me ei ainakaan päästä yhtään taaksepäin, sillä takanamme oli jono autoja. Inkkariherran takana sitä vastoin oli runsaasti tilaa. Kiivas neuvottelu, käsien huitomista ja viimein intialainen luovutti ja peruutti muutaman metrin matkan, jotta meidän letkamme pääsi alta pois. Muru aivan hikosi kun oli niin raivoissaan.

Äh, kyllä meikäläistäkin ottaa päähän, kun liikenteessä liikkujat ovat niin käsittämättömän itsekkäitä, mutta näinkin pitkän täällä olon jälkeen, jolloin tuntuu, että on jo nähnyt melkein kaiken mahdollisen, ei vaan jaksa enää hermostua. Kun tietää, että mikään raivoamisen määrä ei auta, kun eivät nämä täällä vaan yksinkertaisesti piittaa. Kaaoksen perimmäinen syy kun on välinpitämättömyys muista ja huippuunsa kohonnut itsekkyys. Ja vaikka joku vetäisikin herneen nenään, so what. Sitä rasittaa vaan itseään (ja muita autossa istuvia), jos antaa itsensä liiaksi hermostua.

Minun ratkaisuni yleensä on se, että en edes lähde tiettyinä aikoina kapeille kujille pujottelemaan. Jään kotiin. Aina ei tietenkään voi, on vaan lähdettävä. Silloin tarvitaan lehmän hermot.

Mainokset

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google photo

Olet kommentoimassa Google -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s


%d bloggers like this: