Archive for joulukuu 2008

Onnea uudelle vuodelle

joulukuu 31, 2008

Hrrrrrr, säätiedotukset lupaavat kiristyvää pakkasta. Saa nähdä miten tarjetaan. Tähän mennessä, kun on ollut pari pakkasastetta olen pärjäillyt hyvin untuvatoppatakillani. Hassua, kun käytin takkia ennen Bahrainiin muuttoa Suomen leudoissa talvissa, se oli minusta aivan liian kuuma ja hiki virtasi. Nyt se tuntuu juuri sopivan lämpimältä! Nyt ei tietty ole tarvinnut pomppia ulkoa junaan ja taas ulos ja ratikkaan ja taas ulos ja kauppoihin. Mutta selkeästi kylmänsietokykyni on alentunut.

Bahrainista ostamaani talvitakkia olen pystynyt onneksi myös käyttämään, ei ollut ihan turha ostos. Mutta tulevissa pakkasissa se jää kyllä henkariin roikkumaan!

Niin mutta siis, uudesta vuodestahan tässä piti puhua. Kaikille siis paljon onnea uudelle tulevalle vuodelle!

Mainokset

Hyvää joulua!

joulukuu 25, 2008

Pikkumuru makoilee parhaillaan tyytyväisenä isänsä sylissä nalleasu päällä. Reissu on mennyt oikein hyvin. Poika nukkui molemmat lentomatkat, nukahti aina sopivasti juuri ennen koneeseen nousua. Hätämatkustusasiakirjakin toimi loistavasti. Hieman kyllä kiukutti, kun passihakemuksessa on niin äärimmäisen tärkeätä, että hakija on itse paikalla hakemusta jätettäessä, ja sitten kuitenkin matkustettaessa kukaan passivirkailijoista ei edes halua nähdä koko vauvaa! Turhaa byrokratiaa, sanon minä!

Bahrainin lentokenttä on kyllä ihan karsea paikka, ilmastointi täysillä ja kuulutusten volyymi käännetty kaakkoon. Erittäin vaikea löytää rauhallista imetyspaikkaa. Ja yritä siinä sitten nukuttaa vauvaa… Onneksi on hyvät unenlahjat kun sille päälle sattuu…

VR:kään ei petä koskaan. Lähdettiin tiistaina Tikkurilan asemalta Tamperetta kohti, ja viereen puksuttikin ikivanha sininen juna odotetun IC2:n sijaan. Ja kaikki istumapaikat tietenkin varattu, lisäksi käytävät pursuavat seisovia ihmisiä. Pikkumuru huusi jo ulkona suoraa huutoa, vaippa odotti vaihtamista ja hirvee nälkäkin pienellä miehellä.

Satuttiin onneksi nousemaan konduktöörin vaunuun. Vaihdoin vaipan häthätää rahtitilassa, mutta imetys siellä olisi ollut täysin mahdotonta. Siksi patistin murun kysymään konduktööriltä saisinko mennä konnarin koppiin imettämään. Onneksi antoi luvan ja istuinkin siellä sitten koko matkan Treelle. Mutta arvatkaa kiehuttiko, kiva matkustaa pienen vauvan kanssa sellaisessa kaaoksessa! Hetken iski jo äidille melkoinen paniikki. Lopuksi sitten nauratti istua pienessä kopissa tuhiseva nyytti sylissä ja täysin hämillään oleva konduktööri harhailemassa ees taas. Ei ihan sellainen reissu mitä odotin!

Kiva on olla Suomessa, kaikesta huolimatta reissu on kannattanut. Mummi, vaari, eno ja muut sukulaiset ovat pienestä miehestä täysin ihastuksissaan ja sylejä riittää. Ei muuuta kuin oikein rauhallista joulun jatkoa kaikille!

Suomi-lomaa ajatellessa

joulukuu 17, 2008

Eilen olisi ollut kansallispäivän juhlaksi ilotulitus jossain, mutta ei tullut edes mieleen mennä. Vietettiin pitkästä aikaa kotipäivää, kun on monena päivänä säntäilty ties missä. Ulkona oli aivan loistava ilma, tehtiin pieni kävelyretki ulkona, joka jäi valitettavan lyhyeksi kun pieni mies päätti että ei nukukaan vaan hermostui. Auringossa oli mukavan lämmintä, mutta viileän tuulen vuoksi piti silti pitää kevyttä takkia päällä. Mutta tosiaan, aivan loistava ilma.

Nyt on kaikki paperiasiat kunnossa. Immigrationin rekistereissä pitäisi nyt olla, että pikkumurulla on exit-lupa. Ja on leimaa papereissa… Nyt pitäisi ruveta pakkaamaan. Kasasin jo pikkumurun talvivaatteet pakkaamista vaille valmiiksi. Ovat vaan surkeat ihan liian isoja, pieni mies hukkuu niihin. Sieluni silmillä jo kuvittelen, miten pieni naama pilkistää valtavan toppavuoren alta. Pääasia, että on lämmin.

Meinaa kyllä vähän iskeä joulustressi. Pari lahjaa on vielä hommaamatta. Joulukortteja en edes yrittänyt tänä vuonna lähettää. Mutta ne lahjat pitäisi kyllä keksiä. Jo vaikka yöllä unessa tulisi joku ahaa-elämys!

Immigrationhelvetti

joulukuu 14, 2008

Hrrrr… Vieläkin menee kylmät väreet pitkin selkäpiitä, kun muistelee Immigration Officea… Meidän piti tänään käydä leimauttamassa siellä pikkumurun ETD (joka on nyt siis plakkarissa, jahuu, ja kiitos Italian lähetystö ja passikuvan ottaneet naapurit!!!). Muru jäi taktisesti ulos pikkumurun rattaiden kanssa, minä menin hoomoilasena yksin sisälle palloilemaan. Ajateltiin, että epätietoisen näköinen naisimmeinen saa varmaan parempaa palvelua kun mies (tiedettiin jo etukäteen, että paikka on täys kaaos, ja siellä saa helposti kulumaan tovin jos toisenkin).

Ensin marssin pääovelta näyttävästä ovesta sisään, siellä oli peräti information desk, jonka takana oli kaksi virkailijaa. Kysyin ensimmäiseltä, mistä saisi hätämatkustusdokumenttiin leiman. Mies näytti täydeltä kysymysmerkiltä, ja minä ajattelin, että alkaapa tämä hyvin… Onneksi toinen mies havahtui kännykkäpuhelustansa ja neuvoi menemään viereiseen rakennukseen ”toinen kerros, oikealle”. Minähän menin.

Eteen avautui pitkä käytävä, pikkuruisia toimistoja vieri vieressä. Öööööö…. Kysyin vastaan kävelleeltä naispoliisilta tietä, hän neuvoi menemään Ahmedin luo ja viittoi käytävälle. Niillä neuvoilla ei ihan heti Ahmedia löytynyt, joten kysyin tietä eräästä toimistoista, joka oli, kuten kaikki muutkin toimistokopperot, täynnä istuskelevia poliiseja. Miehet neuvoivat menemään viimeiseen toimistoon. 

Ajattelin heti ovesta kurkistettuani, että ei välttämättä ihan oikea paikka, sillä toimisto oli muita isompi ja sen perällä oli lukittu koppero, joka oli täynnä vähäpukeisia kaukoidästä saapuneita naisia. Ja kuten muissa toimistoissa, tämäkin oli täynnä valkotakkisia poliiseja. Minä hölmönä kysymään leimani perään, jolloin yksi kopperoon ahdetuista naisista kysyi onko minulla ”siellä laukussa yhtään syötävää”. Kauankohan olivat mahtaneet olla talteenotettuina ilman evästä… Koppi oli tosi pieni, ja siellä oli reilusti yli kymmenen naista, vieri vieressä. Ilmapiiri ei vaikuttanut ihan kauhean lämpöiseltä… Käytävällä muuten lukikin ”detention and deportation”, huomasin sitten (vapaasti käännettynä pidätys ja karkoitus).

Enivei, poliisit neuvoivat minut kerrosta ylemmäs. ”Sama toimisto käytävän perällä, mutta kerrosta ylempänä”. Seuraava kerros oli samanlainen toimistojen reunustama käytävä, ainoana erona oli, että käytävä oli täynnä jonottavia ihmisiä. Minä pokkana marssin joukon ohi viimeiseen toimistoon ja esitin taas asiani, jolloin minut neuvottiin erään pöydän ääreen. Kunhan pöydän takana istuva mies oli ensin hoidellut liudan paperipinojen siirtelyä paikasta toiseen, hän vilkaisi suuntaani ja kysyi asiaani. Ilmeisesti tiesi mistä on kyse, koska kaivoi paperipinojensa alta lomakkeen, johon hän sanoi tarvittavan murun työnantajan leiman ensin. No kiva juttu… Nämä sitten rakastavat leimojansa!

Näytin vissiin vähän epätietoiselta, sillä vaikka mies oli ensin passittamassa minut tiehensä lomakkeineni, hän viimein kysyi, että haluanko, että hän soittaa murun työnantajan edustajalle joka käy virastossa päivittäin. Jos hän vaikka sattuisi olemaan paikalla (vau, palvelua!). Näin tehtiin. Minua palvellut poliisi vielä saattoi minut edustajan luo ja pysyi paikalla niin kauan, että asia saatiin selvitettyä. Sovittiin, että ensin haetaan työnantajan leima ja allekirjoitus, huomenna mennään immigrationiin uudestaan  ja saadaan leima pikkumurun dokumenttiin.

Huh! Ellei poliisisetä olisi ollut minulle niin ystävällinen ja avulias, olisin varmaan hukkunut sinne virastohelvettiin. Toiminta näyttää täydeltä kaaokselta, en voi käsittää miten ihmiset osaavat toimia siellä. Kaikkien niiden satojen poliisisetien pöydillä on pinoittain papereita ja passeja sikinsokin, ihmisiä tulee ja menee, virkailijat palvelevat yhtäaikaa ainakin kolmea eri asiakasta, mikä tarkoittaa sitä, että kaikki odottavat koskakohan oma asia saadaan hoidettua. Tunsin oloni todella etuoikeutetuksi, kun oma asiani hoidettiin melkeinpä heti ja huolella. Paitsi siis, että huomenna pitää mennä uudestaan…

Sitä kaaosta ei vaan osaa sanoin kuvailla, se pitää nähdä ja kokea itse. Ja päälle vielä ne lukitut nälkäiset naisparat! Murukin oli ulkona odottaessaan nähnyt joukon miehiä käsiraudoissa. Okei, osa immigrationin tehtävästä on huolehtia laittomasti maassa olevista, mutta on tämä systeemikin vähän outo. Toivottavasti ei siihen oravanpyörään koskaan joudu!

Virallinen julistus: rakastan italialaisia!

joulukuu 11, 2008

Uskomatonta! Sain juuri äsken soiton Italian Bahrainin lähetystöstä. Ystävällinen virkailija, joka aikoinaan otti vastaan puheluni, jossa hätäilin pikkumurun matkustusasiakirjan perään, soitti ja kysyi onko kaikki kunnossa, kun soitosta on kulunut jo niin paljon aikaa. Uskomatonta, en voi muuta sanoa! Että joku on oikeasti niin ihana, että soittaa oma-aloitteisesti perään kun mitään ei kuulu! Varsinkin kun lähetystö on virallisesti kiinni Eid al aidhan vuoksi!

Sovimme, että menemme maanantaina pikkumurun passikuvan ja syntymätodistuksen kanssa lähetystöön, asiakirjan kirjoittamiseen menee kuulemma muutama minuutti. Pikkumuru on nyt rekisteröity Suomen väestörekisteriin ja ETD voidaan kirjoittaa.

Vielä tarvitaan pikkumurun passikuva. Käykääpä poliisin sivuilla, siellä on ohjeet passivalokuvan ottamiseen. Koettakaapa tämä vauvan kanssa: pää suorassa, katse suoraan kameraan, hartiat linjassa pään kanssa, ei ilmeitä vaan neutraali ilme, ei siis kulmakarvojen kohottamisia, silmien siristämistä tai mutrusuuta… AAAAAAARRRRRRRRGGGGGGHHH!!!!!!!!!!! Pikkumuru luonnollisesti ei pidä valokuvan ottamisesta yhtään, vaan karjuu suoraa huutoa koko yrityksen ajan. Katsotaan, saadaanko kuvaa koskaan onnistumaan…

Talvitakin metsästystä

joulukuu 10, 2008

Lämppärit on kaivettu esiin pari päivää sitten: Bahrainin talvi on meidän huushollissa virallisesti alkanut. Ilmastointia ei ole tarvittu enää moneen päivään, sen sijaan ollaan avattu terassin ovi, ja päästetty ulkoilma sisään.

Tänään kävin jouluostoksilla ja ostoskeskuksesta ulos astellessani alkoi naurattaa, kun jouduin riisumaan takin. T-paidalla tarkeni kyllä ulkona, mutta ei ilmastoidussa sisätilassa! Nurinkurista!

Olen yrittänyt etsiä itselleni uutta talvitakkia Suomen-reissua varten, mutta laihoin tuloksin. Täällä on kyllä kaupoissa jonkinlaisia talvitakkeja myytävänä, mutta kaikki ovat saman mallisia, 3/4-pituisia ohuita villakangastakkeja, ja se ei oikein tälläiselle lyhyelle lättänälle ole kovin edustava malli. Sitäpaitsi pelkään, että ovat myös liian ohuita ja tuulenpäästäviä. Pitää jatkaa etsimistä. Debenhamnsilla oli yksi lyhyt musta villakangastakki, ehkä ostan sen, jos en mitään muuta löydä.

Hirvittävän hintaisia vaan ovat. Takki on kuitenkin pakko ostaa, enkä uskalla jättää Suomeen, jos siellä onkin vaikka kammottavat pakkaset heti tullessa. (Pitää myös huomioida, että kylmänsietokykyni on todennäköisesti alentunut näiden reilun kolmen auringonpaahteisen vuoden aikana).

Talvikengätkin tarvitsen, siinäkin on sama juttu. Mallivalikoima ei ole mikään valtaisa, sillä suurin osa liikkeistä myy enimmäkseen tappokorkeita korkkareita ja sandaaleita…

Vähän on haastavaa tämä talveen varustautuminen, vaikka itse asiassa paikalliset pukeutuvat tähän vuodenaikaan täällä erittäin lämpimästi. Vastakkain saattaa kävellä t-paitaan, shortseihin ja lipokkaisiin pukeutunut vastasaapunut länkkäri (pitempään maassa asuneet ovat yleensä alkaneet pukeutumaan lämpimämmin) ja toppatakkiin tai fleeceen kääriytynyt villapipoinen inkkari/bahraini. Näyttää kuulkaa hassulta!

Viikonlopun juttuja

joulukuu 6, 2008

Muru kömpi kotiin kolmen jälkeen viime yönä, oli juhlimassa naapurin 40-v synttäreitä. Mekin pikkumurun kanssa piipahdettiin juhlissa, mutta lähdettiin aika pian takaisin kotiin. Pientä miestä ei voi metelissä kauhean kauan pitää. Kiva oli kuitenkin piipahtaa.

En olekaan hetkeen aikaan ajellut viikonloppuvilinässä. Ajeltiin Saudi Highwaytä pitkin, ja nähtiin taas, miten naapurimaasta saapui Bahrainiin tasainen virta vieraita. Bahrain on naapureille aikamoinen paineentasausventtiili, täällä kun voi tehdä monta sellaista asiaa, joka naapurissa on kiellettyä: naiset voivat ajaa autoilla, pukeutuminen on vapaata, puhumattakaan ilta- ja yöelämästä!

Bileet pidettiin Upstairs Downstairs -nimisessä ravintolassa. Teemana oli gangsterit, ja aika mielettömän hienoja asuja ihmiset olivat hankkineet! Minä olin aika matalalla profiililla, kun tiesin, että vain käväisen juhlissa, mustat housut, valkoinen kauluspaita ja valkoinen solmio löysästi kaulassa roikkumassa saivat toimittaa gangsteriasun virkaa. Piti vielä piirtää viikset nenän alle, mutta en sitten jaksanut alkaa säätämään. Muitakin miehiksi pukeutuneita naisia löytyi, mutta oli seurueessa monta todella glamööriä naista, joilta ei 20-luvun eleganssia puuttunut!

Luulenpa, että tänään on monella aika paha olo (ja muru on niistä yksi), sillä tarjoilivat täyttivät viinilaseja todella ahkeraan tahtiin. Vaikea kontrolloida juomaansa määrää, kun lasi on koko ajan täynnä, vaikka kuinka sitä yrittää tyhjentää…

Harmi sinänsä, että oma osallistuminen jäi vähän laihaksi. No, me pidettiin pikkumurun kanssa maitobileet kotona!