Pyöräilevä perhe ja vähän muutakin

Sama vanha virsi, hävyttömän harvoin tulee päivitettyä.

Kaikenlaista tapahtuu  kuitenkin kaiken aikaa. Parhaillaan töissä on menossa koko henkilökunnan läpäisevä koulutus, sen tiimoilta olen askarrellut paskarrellut vinon pinon ”passeja” ja nimikylttejä, ihan kivaa puuhaa tietokoneen ääressä istumiseen verrattuna. Bahrain koki pari päivää kestäneen rankkasateen ja melkein upposi veteen. Oli suorastaan nautinnollista ajaa autolla, kun kaikki ajoivat niin rauhallisesti. Tietysti aina oli joukossa myös näitä, jotka yhtäkkiä päättivät väistää moottoritiellä lätäkköä viereisen kaistan kautta. Mutta kyllähän nää jo tiedetään, niin osaa myös varoa. Mä olin ihan hirveän hyvällä tuulella kun satoi. Tuli kotoinen olo! Viime sateista onkin aikaa, olisko joskus viime talvena satanut kunnolla?

Pikkumuru on aloittanut tarhan, kolmatta viikkoa mennään ja huudon kanssa sinne aamulla aina jäädään. Huuto loppuu kyllä lyhyeen, melkein heti kun äiti on hävinnyt näkyvistä. Puoliltapäivin isä tai kotiapulainen hakee ja silloin on vastassa iloisesti leikkivä pikkumies. Kotona lauleskellaan abc-laulua ja ”head shoulders knees and toes”. Ja hoetaan ”äiti coming”, ”lapset, leikkimään” (jälkimmäinen tarkoittaa, ”lasten kanssa leikkimään”). Perään pontevasti ”no no no no no”, kun ei tietenkään halua mennä.

Ostimme myös polkupyörät, pari kertaa ollaan käyty pyörälenkillä. Kiireinen arki estää pyöräilyn useammin. Kun pääsen töistä on pian jo pimeä, sitten ei enää uskalla mennä liikenteen sekaan. Eipä me liikenteen ”seassa” olla ajeltu muutenkaan, rauhallisia pikkuteitä kylien läpi. Ihmisten ilmeet on näkemisen arvoiset, kun porhalletaan koko konkkaronkka. Pikkumies pienine kypäröineen herättää hilpeyttä, eipä täällä juuri näe pyöräileviä perheitä, aika vieras juttu heille.

Viimeksi kun oltiin pyöräilemässä pikkumies kuuli kylissä kiekuvia kukkoja. Hirvee harmi tuli, kun ei pysähdytty niitä katsomaan. Pieni ihminen ei tietenkään tajua, että kaikki on kylissä visusti talojen pihamuurien takana piilossa, ei me mitään kukkoja oltais edes nähty. Huutohan siitä tuli. Vekara hakkas mua selkään yli puolet matkasta ja huusi ”kukko, kukko, kukko”. Ei millään meinannut unohtua eikä mikään muu kiinnostanut, että olis saanut huomion kiinnitettyä muualle. Se siitä pyöräilemisen nautinnosta.

Tänään on kulunut 40 päivää ashoorasta, profeetan pojan (vai oliks se veljenpoika) marttyyrikuoleman muistopäivästä. Shiiojen eräs tärkeimmistä juhlapäivistä. Sen merkiksi mellakkapoliisit on levittäytyneet pitkin maata, ihan siltä varalta, että on levotonta. Helmikuun eka päivä on profeetan kuoleman muistopäivä ja puolivälissä kuuta syntymän muistopäivä. Uskonnollisia tärkeitä päiviä riittää tähän aikaan (islamilaisesta) vuodesta.

Huomenna mennään leffaan.

Advertisement